keskiviikko 18. maaliskuuta 2009

Bakfickan – Suomenruotsalaista tunnelmaa

Seurueemme vieraili maanantai-illan iloksi Liisankadun Bacfickanissa. Vaikka maanantai on useimmille ravintoloille kuollut päivä ja taantumakin vielä pitää asiakkaat kodeissa säästämässä, Bakfickaniin oli aiheellista tehdä pöytävaraus. Ravintola oli käytännöllisesti katsoen täysi.


Kuvassa Wallenbergin pihvi-annos ja Stallhagenin olutta.

Ravintolanomistajia, kuten Riki Sorsaa, paikalla ei näkynyt vaan salityöskentelyn hoiti kaksi nuorta neitokaista. Ruokasali oli hulppea – näin upeita vanhoja ravintolatiloja Helsingissä on vähän. Sisustus oli minun makuuni turhan moderni. Tuplapöntöt naistenhuoneessa on outo veto. Samantyyppisen ratkaisun olen nähnyt düsseldorfilaisessa Kuhstall-baarissa (paikallinen Zetor), missä tuplapöntötyksellä kai yritettiin luoda vanhanajan tunnelmaa. Hmm, ravintolan vessaa yleensä ei tule muisteltua jälkikäteen. Markkinointikikka siis. No, mainittakoon sitten samaan hengenvetoon, että Demossa on oikein tunnelmallinen pikkula.

No niin, takaisin Bakfickaniin ja ruokaan.. Ajatuksen kera taitetulta ruokalistalta päädyin tilaamaan sitä kuuluisaa husmanskostia: Wallenbergin pihvin, tai kuten laskussani lukee Wallenbergaren, 18,50 e. Pihvi tarjottiin maukkaan anjovisvoin (maukas ja suolainen), pakasteherneiden (huono vitsi) ja perunamuusin (jolla oli kyllä hienompikin muhennosnimi). Ruokajuomaksi otin (vetisen) ahvenanmaalaisen Stallhagenin Ålandsölet-olutta (4,50 e/ 0,33 l). Annos oli erittäin täyttävä. Suurikin ruokahalu tuli tyydytettyä.

Seuralaiseni tilasivat tonnikalapihviannokset. Hyrisivät tyytyväisyyttään ja kehuivat reilun kokoista annosta erittäin maukkaaksi. Seuralaiset vitsailivat olevansa Atkinsin dieetillä, sillä annoksessa ei ollut hiilihydraatteja (perunaa, pastaa tai riisiä) lainkaan, mutta proteiineja (tonnikala) ja rasvaa (näyttävän salaatin päälle oli loroteltu reippaasti öljyä) sitäkin enemmän.

Kuvassa tonnikala-annos.

Jälkiruoaksi tilasimme talon jäätelöpallerot. Tilaamani lakkajäätelö maistui hunajalta, lakasta ”todisteina” olivat siemenet.

Kuvassa lakkajäätelöannos ("ilman pähkinöitä").

Kuvassa mustikkajäätelöannos.

Tällä ravintolakeikalla päätimme ryhdistäytyä ja olla tiedostavia kuluttajia: kysyimme raaka-aineiden alkuperää. Vasikanlihan kerrottiin olevan ruotsalaista ja tonnikalaa ei kuulemma ole kalastettu lähivesiltä. Taannoin Fabianinkadun Pregossa tonnikalan eettiseen pyyntitapaan vastattiin, että kala on jo kuollut ja jos sitä ei syödä, se päätyy roskiin.

Bakfickan on käymisen arvoinen. Ruoka-allergisen kannattaa alleviivata rajoituksensa. Erikoisruokavalio-osaaminen ei Bakfickanissa ole vakuuttava.

http://www.bakfickan.fi/
Helsingin Sanomien Anna Paljakan kokemus:
http://www.hs.fi/artikkeli/Liisankadun+takatasku/1135242580407

perjantai 13. maaliskuuta 2009

Ravintola Nro 11 – Läskisoosi ilahduttaa

Ravintola Nro 11 (aik. Kuusihokki eli Risuhokki) on aarre. Perinteitä kunnioittava ravintola Meilahdessa tarjoaa asiakkailleen lounaaksi jopa läskisoosia, kun asiakkaat ovat sitä kerta toivoneet.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olen ravintolassa nauttinut läskisoosia. Annos oli herkullinen. Tummat kuoriperunat kruunasivat annoksen.

Kuvassa on läskisoosia ja kuoriperunoita.

En osaa sanoa, mitä isovanhempieni ikäpolvi olisi tästä läskisoosista sanonut. Mahtoiko se olla niin suussa sulavaa kuin se parhaimmillaan on; minun suussani soosi kyllä suli.

Ravintola Nro 11 perjantain 13.3 lounaslista:
Katkarapucaesarsalaatti 8,10 e
Läskisoosi 8,70 e
Paistetut muikut ja perunamuusi 10,60 e
Metsästäjänpihvi ja ranskanperunat 13,90 e
Lounaan hintaan sisältyy salaatti, leipä ja kahvi

Kasvisruokavaliota Nro 11:sta ei tunneta. Tämä on niitä harvoja asioita (ellei ainoa), joka jättää toivomisen varaa. Ai niin, toinenkin toive on: olisi hienoa, jos ravintola pitäisi ovensa auki myös sunnuntaisin.

On erittäin toivottavaa, että perinteiset kotiruoat pysyisivät hengissä eikä niiden valmistustaito katoaisi. Ruotsissa husmanskost on ravintoloissa arvossaan. Kun jonain päivänä bongaan jostain ravintolasta perinteistä sylttyä, riennän sitä maistamaan. Syltystä sentään on jonkinmoinen lapsuuden mielikuva säilynyt. Kiitos ihanalle isoäidilleni.

Nro 11 kantaa hienosti oman kortensa elävän suomalaisen ruokakulttuurin kekoon.

http://www.no11.fi/

P.S. Helsingissä läskisoosia on voinut nauttia 2000-luvulla ainakin ravintola Oivassa. Kerran olin mennä sitä syömään, mutta karaoken kuuntelu olisi kuulunut hintaan – käännyin kannoillani.