Onnellinen kana kuulostaa kauniilta. Onnellinen. Mikäs sen hienompaa. Kana. Mitä tekemistä sillä on nyky-Suomessa onnellisuuden kanssa?
Koska seuralaiseni kanssa punnitsimme laajasti Keravan ravintolavaihtoehtoja, päädyimme pitkän harkinnan ja seuralaiseni laajan kokemuksen perusteella tähän ravintolaan. Olin kiinnostunut tutustumaan Onnellinen-ideaan.
Tiedustelin tarjoilijalta paikan nimen historiaa, kun sitä ei kerrottu (minulle yllätyksenä) ruokalistassa. Tarjoilija kertoi omistajan halunneen tehdä ravintolan, jossa tarjolla on vain kanaa. Hän tosin jatkoi, että valikoimaan kuuluu myös carpaccio ja lohiannoksia. Itse löysin vielä (ilokseni) kasvisvaihtoehdokin. Kanojen onnellisuutta tarjoilija ei pystynyt valaisemaan. Kysyin ovatko ne Suomesta. Kuulemma olivat. Kysyin ovatko luomukanoja. Sitä ei tiedetty. Tuskin siis olivat.
Olisin tilannut kanagratiinia, koska se vain kuulosti kivalta. Sisälsi valkosipuliperunoita ja vuohenjuustoa ja Aura-juustoa. Kanapalat olivat olleet marinadissa, joka sisälsi sitruunaa, joten annos ei onnistunut. Yhyy. Lienee gratiini sitten valmiiksi tehty isommassa erässä, kun marinoimattomilla kanapaloilla tätä ei ehdotettu tehtävän.
Valitsin sitten Kana quesadillan. Se oli ok. Mielelläni olisin syönyt kaksikin lättyä, mutta hitaasti syöden täytyin yhdestäkin. Annokseen sisältynyt salaatti oli raikasta, tortilla hieman kuivahtanut.
Seuralaiseni tilasi Kanaleikkeen cumberlandinkastikkeella. Kastikkeen kertoi olevan hyvää: punaviiniä, madeiraa ja tuoreita appelsiininlohkoja päällä. Lisäkkeenä maustettua riisiä. Hän totesi jonkin annoksen olleen täällä aiemmin vieläkin parempaa. Ehkä pippurikanan.
Seuralaiseni nautti kanan kanssa talon punaviiniä. Kuulemma ummehtunutta, tai jotensakin muuten ei onnistunutta. Kun ehdotin huomauttamista, seuralaiseni totesi maun varmasti kotvan kuluttua olevan jo tasaanunut ja hyvää. Toivoi, etten minäkään alkaisi riehua. Hän kai koki kiusalliseksi, kun kyselin henkilökunnalta. Milloin ravintolan nimestä, milloin raaka-aineista, milloin oluttuopeista (Kwak-oluet näet tarjottiin Carlsberg-tuopista eikä siitä hienosta Kwakin nimikkohäkkyrästä). Lupasin olla riehumatta, vaikka minusta henkilökunta on myös ravintolansa asiantuntijoita. Tai ainakin pitäisi olla. En vain ymmärrä, miksi lisätietoa ei voisi kysyä. Silloinhan kysytään, kun jokin asia askarruttaa. Myönnetään, että minua askarruttaa usein. Minä aidosti uskon, ettei tyhmiä kysymyksiä olekaan. Ei ainakaan minulle.
Itse otin ruoankumppaniksi jo mainitun Kwak-oluen vääränlaisesta lasista ja suodattamattoman, vaalean Franzishckanerin (tai jotain tähän tyyliin kirjoitettua). Luntattakoon myöhemmin pullonkyljestä. Molemmat perjantai-illan keidaselämyksiä. Tulisten jalapenojen kanssa sollit ja coronatkin olisivat olleet passeleita. Seuralaiseni otti toisena juomana siiderin jäiden kera. Vaikutti keidaskokemukselta sekin.
Ravintola oli kohtuuhintainen ja kaikesta huolimatta yritteliäs. Arkiviikon päättymistä oli juhlistamassa muitakin pöytäseurueita. Tällainen on mukavaa. Toivottavasti Keravalla ja muuallakin Suomessa (ei vain Helsingissä), ravintoloihin suunnattaisiin nauttimaan elämästä. Valmiista ruoasta, jonka ammattilainen on valmistanut. Ravintolaruoanvero alas! Alkoholiverokin voisi olla ravintolassa vähittäiskaupanveroa pienempi. Ravintolat työllistävät ja luovat elävää ruokakulttuuria. Hinta ei saisi olla esteenä ruokakulttuurillekaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti